NärCon 2013, osa 2; eli itse Nordic Cosplay Championship

Perjantai olikin sitten kiireisin, hektisin, hätäisin päivä vuosiin, vaikka se alkoi uskomattoman huonosti: aamulla satoi kaatamalla vettä. Aamukokouksessa päätettiin siirtää ulos suunnitellut kisaajien kuvaukset studioon, ja kytättiin säätiedotuksia silmä kovana. Sää kuitenkin armahti, ja osa kuvauksista sekä harjoitukset saatiin sujumaan hienosti ilman sadetta.

Päivä meni aikataulujen säätämiseen ja stressailuun. Tuomaroinnin oli tarkoitus olla vasta lauantaina, mutta tuomaristo (jossa siis itsekin olin) päätti, että runnomme sen harjoitusten yhteyteen, sillä kaikilla kisaajilla oli puvut muutenkin jo päällä kuvia ja kenraaliharjoituksia varten. Aikani mesottuani saimme hoidettua tuomarointitilan ja avustajan ohjaamaan kisaajia, ja tuomarointi sujui mukavasti sitä mukaa, kun kisaajat tulivat lavalta.

Tuomaristossa oli siis yksi cosplayaaja jokaisesta kisaajamaasta. Ruotsia edusti puolibritti Debbie "Tellychan" Lane, Norjaa Grethe "Ves" Bentsen, Tanskaa Abena Diana Kuranchie ja Suomea siis minä. Viides mysteerituomari oli Joe Sutton, joka on yksi EuroCosplayn järjestäjistä. Oli hassua huomata, että jokainen meistä oli erikoistunut eri asioihin, joten cosplayn kaikki aspektit saivat tuomaroinnissa hienosti huomiota. Harvoin on tuomarointi täysin tuntemattomien ihmisten kanssa ollut näin helppoa.

Itse kisa oli uskomattoman sujuva! Kaikesta sähläyksestä ja suhlauksesta huolimatta show meni lähes täydellisesti. Ikävä kyllä Ruotsilla oli loppupeleissä vain kaksi edustajaa, sillä yksi pudottautui sairastumisen vuoksi matkasta jo torstaina, ja toinen vasta tuomaroinnin jälkeen, propin katkettua. Norjalla oli myös vain kolme edustajaa alunperinkin, jolloin Suomi ja Tanska olivat ainoat, jotka edustivat neljän kisaajan voimin. Show'n päätti hienosti suomalainen Operaatio Fredrik, joka oli kutsuttu esiintymään NärConissa.

Kisan jälkeen kaikki oikeastaan olivat niin uuvuksissa, ettei tuomaroinnista tullut enää mitään, joten päätökset siirrettiin seuraavalle päivälle. Ei siihen aikaan ollut enää mitään järkeä muutenkaan jatkaa: kisa alkoi klo 22, ja loppui puolenyön maissa.

Oli jännä seurata erimaalaisia esityksiä, koska erot myös Pohjoismaiden välillä ovat melko suuria. Esimerkiksi norjalaiset ovat tottuneet käyttämään mikrofoneja lavalla, ja kaikki norjalaiset näin tekivätkin. Esitykset siis keskittyvät vahvemmin cosplayaajan näyttelemiseen puheen avulla, kuin muutoin. Tanskalaisten esitykset taas olivat niitä, joissa oli paljon isoja taustaproppeja, ja selkeästi vahvempaa esiintymistä. Itse voisin spekuloida tämän johtuvan Tanskan vahvemmasta asemasta kansainvälisen cosplayn kentällä, tiedä sitten totuutta. Suomi tosin ei jäänyt pahasti jälkeen, ja eniten harmitti se, että meikäläisille oli jäänyt hyvin erilainen käsitys sääntöjen assistenttikohdasta, jolloin esitykset olisivat voineet olla hyvinkin erilaisia...

Kuvasaldo perjantailta on... heilahtanutta ja suttuista, mutta tässä jotain, jottei ihan mene tekstiseinäksi (too late):

Vai olikohan tää torstailta? No, urhea ninjamme leijuttaa loharia.

Jarno lavalla!

Operaatio Fredrik!

Vahinkolaukaus muistiinpanoistani. Joo, tosi hienoja kuvia.

Jatkuu jälleen seuraavassa osassa.

NärCon 2013, osa 1; eli kuinka opin rakastamaan Lokaa

Mistähän edes aloittaisin.

NärCon ja NCC olivat kokemuksena melkoisen ristiriitaisia tunteita herättävät, ja melkein viikon mittaiseen matkaan mahtui kaikenmoista seikkailua. Twitteriäni seuranneet ehkä huomasivat mitä mieltä välillä olin tästä seikkailusta... Aloitetaan alusta.

Keskiviikkona raahasin itseni Järvenpään majoituksestani Helsinki-Vantaalle, jossa muut reissaajat löytyivät ihastuttavan helposti: kävelin sisään ja näin kruunun. Osa propeista ja asuista piti kuljettaa päässä, jotta ne eivät hajoaisi. Kikattelimme tiemme turvatarkastuksen läpi koneeseen asti, ja kälätimme muiden matkustajien riemuksi koko 45 minuutin lennon ajan. Koko jengi ei ollut vielä kasassa, pojat olivat tulossa eri lennolla vähän jäljessämme. Ruotsissa sutvittiin nopsasti kentän läpi ja löydettiin vastaanottajat pian. Sen jälkeen istuttiin kuumassa autossa tunti, ja odoteltiin poikien lentoa... Meitä uhattiin sakoilla ja saimme mulkoiluja taksikuskeilta, meille tuntemattomasta syystä, mutta hei, ei meidän vika! Kun pääsimme lähtemään Linköpingiin päin, viihdytimme kuskia samalla kälinällä kahden tunnin ajan. Hänen onnekseen lähes koko kööri nukahti puoleksi tunniksi, ja hiljaisuus laskeutui autoon (pientä tuhisevaa kuorsausta lukuunottamatta).

Kuninkaallisia tervehdyksiä Arlandassa

Linköpingissä meillä oli vastassa pienoinen kaaos, sillä kesti tovin löytää ihminen, joka tiesi missä meidän pitäisi olla. Laukkujen ees taas kuljettelemisen jälkeen saimme kamamme kuitenkin lattiamajoitukseemme, joka oli liikuntakeskuksen pieni jumppasali (rakennuksessa oli kaksi muuta, isompaa jumppasalia sekä yksi sisäjuoksurata täynnä lattiamajoittujia). Saimme ilmapatjat ja upouudet IKEAn petivaatteet, eli huonomminkin olisi voinut olla! Suomi valtasi yhden nurkan itselleen, dumppasimme kamat sinne ja painelimme takaisin conirakennuksen NCC-huoneeseen, joka toimi kaikkien NCC-kisaajien ja -järjestäjien tukikohtana.

Kisaajia ja väkeä alkoi valua paikalle, ja eka päivä meni kaikenlaiseen haahuiluun. Aikatauluja meillä ei varsinaisesti ollut, joten kulutimme aikaa kikattelemalla lisää, ja hyödyntämällä ruokalippumme. Conihan alkoi virallisesti vasta torstaina, joten keskiviikkona asioita vasta aseteltiin paikoilleen. Pääsimme kuitenkin esim. ampumaan jousipyssyllä (uhkarohkeat ihmismaalit saivat pehmustettuja nuolia palleilleen), ja kävimme vinkumassa ihanille poneille (jotka tosin eivät olleet osa conia, vaan sattuivat olemaan aidan toisella puolella omalla laitumellaan).

Kasvishampparia conin omasta grillistä, ja Lokaa.

Anette Madokailee.

Eka kisaaja nurin Bengtin sohvalla. Istuin tuolle penkille, olen edelleen yllättynyt ettei mulla ole palovammaa pakaroissa.

Tilttasimme sänkyyn aivan häkellyttävän aikaisin, koska kaikki olivat aivan piipussa reissupäivän jäljiltä.

Torstai valkeni suhteellisen hyvin nukutun, joskin melko kylmän yön jälkeen. Lisää väkeä ilmaantui, kuhistiin ja suhistiin ja vedettiin pukuja päälle. Alkupäivä meni melko sumussa, muistan lähinnä tehneeni todella mystisen bro-kättelyn valkoiseen zentai-pukuun pukeutuneen pojan kanssa. Coni aukesi klo 13.35, jonka jälkeen ihmiset alkoivat tulvia sisään ja ihmetellä mystistä huonetta, jonka oven vieressä oli vain lappu NCC.

NärConin sisätiloissa kaikki toiminta tapahtui luokkahuoneissa, jotka oli omistettu aina yhdelle asialle. Oli cosplaynkorjailuhuonetta, valokuvastudiota, LOL-huonetta, nerf-matsihuonetta... Kaikki myyjät olivat myös omissa huoneissaan. Tämä oli sinänsä ihan hauska tapa järjestää kaikki, erityisesti myyjien osalta, mutta se myös johti siihen, että oikeastaan piti navigoida huoneeseen ja tietää mitä siellä tapahtuu. Ohjelmalehtiä ei ollut, ainoastaan kartta ja appi, joka ei toiminut meillä huonon wi-fin takia. Tämä tietty johti siihen, että niitä kivojakaan ohjelmia ei päässyt katsomaan, koska ei ollut mitään tietoa, milloin ne ovat...

Torstaina oli myös hieman harjoittelun tynkää luvassa, kisaajat pääsivät halutessaan testailemaan ulkolavaa ja esitystään. Viime vuonna kisa oli järjestetty postimerkin kokoisella pikkulavalla uima-altaan vieressä, mutta tänä vuonna se oli siirretty isolle lavalle, joka olikin sitten ihan oikea aikuisten lava. Tampere-taloon ja Sibeliustaloon tottuneille lava oli edelleen postimerkin kokoinen, mutta huomattavasti parempi kuin mitä pelättiin!

Lava torstai-iltana

Torstai-ilta oli myös suht rauhallinen, minä kokoustin, muut kiertelivät ja tutustuivat muihin kisaajiin. Minulla tykytti suoni päässä, mutta päästiin nukkumaan järkevään aikaan, kunhan oltiin ensin naurettu itsemme tärviölle ja aiheutettu yhdelle norjalaiselle kisaajalle erittäin hieno kuva Suomesta. Se taisikin sitten olla viimeinen aikainen yö...

Jatkuu seuraavassa osassa.

Tracon 7, eli cosplayvastaavan ristiretki

Huh huh. Tracon 7 on takana päin, ja ensimmäinen cosplay-vastaavapesti hoidettu. Edeltävät kuukaudet olivat aika tyypilliseen tapaan hirvittävät, koska stressaannun aika herkästi tapahtumanjärjestämisjuttuja tehdessäni, vaikka niistä onkin töiden puolesta kokemusta jo viiden vuoden ajalta. Tracon on kuitenkin hyvin erilainen homma kuin pieni kansalaisjärjestötapahtuma, jota olen saanut pitää ihan omana leikkikenttänäni, joten vähän totutteluahan tässä oli. Olen tottunut tekemään jutut itse, ja nyt oli jopa apuvoimia!

Ihan ensimmäisenä haluankin siis kiittää koko backstagen väkeä. Cosplay-mammat sekä yleispenat, Kyuu, tuomaristot kaikissa kokoonpanoissaan, kaikki satunnaisetkin auttelijat: kiitos mielettömästä työstä, minkä teitte. Homma sujui erinomaisesti, koska te teitte parhaanne. Olin jo sunnuntaina aivan läkähtyä onneen, kun tajusin miten hyvin koko viikonloppu meni, ja suuri kunnia kuuluu teille työmehiläisille, jotka pörisitte siellä minne minä en ehtinyt. KIITOS.

Toinen valtava kiitos kuuluu kisaajille! Jokainen kisaaja, pystymetsästä nykäistyjä nettipukukisaajia myöten, oli mukana innolla ja riemulla, ja sitä minä halusinkin. Että kaikilla olisi myös kivaa, vaikka kisattaisiin. Backstagen läpi kulki uskomaton kavalkadi mahtavia pukuja, ja lavalla loistettiin, ja vaikka kisaamiseen kuuluu pettymykset, toivon että kaikille jäi silti sellainen hyvä fiilis omasta esityksestään. Olitte hienoja, jokainen.

Palautetta saa antaa myös, sekä kisaajat että mammapenat! Näillä näkymin jatkan ensi vuonna Traconin cosplay-vastaavana, joten palaute kuuluu suoraan lehmän korviin (hevosen suuhun?), ja kirjaan kaiken ylös jotta muistankin ne. Otan palautetta vastaan missä mediassa tahansa, sähköpostilla (iris.ronkko [at] gmail . com), Facebookissa, kommenteissa, Anikissa (adreena)... missä vain haluatte sitä antaa. Kadullakin saa tulla kiskomaan hihasta, jos Jyväskylän keskustassa törmätään.

World Cosplay Summitin kisaajien vähyys jäi itseäni harmittamaan. Puolet pareista perui/ei saapunut paikalle, ja kisa jäi hieman köykäisen mittaiseksi. Laatu oli kyllä huipussaan, joten huonoa kisasta ei silti tullut! Tapani mukaan itkeä tirauttelin pitkin kisaa (kun sitä ehdin vilaista) ja palkintojenjaossa kävin aivan hervottomaksi (tosin en yhtä pahasti kuin viime vuonna, jolloin en tiennyt tuloksia etukäteen). Saatoinpa tirautella sunnuntaina päättäjäisten jälkeen aina kun aiheesta puhuin, koska suhtaudun WCS-kisaajiin niin tunteella. Jotenkin olen vaan niin tiukasti kiinni siinä kisassa, että se nostaa tunteet aivan pintaan ja tipat linsseihin.

Missimittarikin sujui hienosti, ja siitä olen erityisen iloinen! Ennen conia siihen oli ilmoittautunut yksi ihminen, ja lopulta lavalla nähtiin seitsemän esittelyä. Olin niin onnellinen, että väki lähti siihen mukaan, ja palautteen perusteella saa järjestää toistekin! Avoin kysymys missimittarin nähneille: pitäisikö sen olla jatkossakin näytöshenkinen, vai ihan kisa? Tästä väänneltiin käsiä ennen conia, mutta päädyttiin kuitenkin näytökseen, ainakin näin kokeiluna. Oliko hyvä näin, vai pitäisikö mukaan tuoda kisailupuolikin?

Huuu. Hirvittävästi on ajatuksia ja kyyneleitä ja tuskaa ja hikeä. Päällimmäinen tunne on kuitenkin melkoisen puhdas onni siitä, että kaikki meni pääasiassa hienosti. Parhaat fiilikset conin jälkeen koko vuonna!

Omat pukuhommanihan menivät taas oikein mainiosti peräputkeen! Coniviikon maanantaiaamu koitti ja päällimmäinen ajatukseni tekeillä olleesta Sherylistä oli lähinnä fuck this. Noin tunnin päästä aloinkin suunnitella uutta pukua, joka sitten valmistui perjantai-iltana klo 22. "Heh". Pääsin olemaan Mahdin Prinsessa She-Ra, ja kivaa oli! Puku oli myös huomattavasti käyttömukavampi kuin epäilisin Sherurun olevan, joten se toimi aika hyvin, koska jouduin välillä juoksemaan kovaakin tahtia bäkkärillä! Sheruru on ihan lähellä valmista, joten jospa sen lokakuun Katsudoconiin saisi puklautettua loppuun...

Aika tyhjän onnellinen olo. Toivottavasti pää selkenee ja ajatukset kasaantuu pian niin että saan järkevää tekstiä WCS:stäkin aikaiseksi. Tästä on kuitenkin hyvä aloittaa kouluvuosi, ja suunnata syksyn ensimmäiselle luennolle. Voipi olla että diskurssintutkimus ei ole ehkä juuri nyt se asia, mikä kiinnostaisi eniten maailmassa, mutta arjen kutsu on aika kova ja siihen on vastattava. Oikeasti haluaisin vain maata sykkyrällä kissan kanssa ja aivastella kilpaa.

Vielä kerran, kiitos Tracon 7.